Valpas ystävä, aikakauslehti

Aikakauslehtien tehtävä on kurkistaa sinne, mihin hektisen uutismedian aika ei riitä.

Yksi hitaan median tehtävistä on kääntää kiviä siellä, minne muut eivät luontaisesti katso, ja kannustaa moniulotteiseen, tasapuoliseen keskusteluun. Artikkelien herättämät keskustelut karkaavat nykyään lehtien palstoilta verkkoon, eivätkä tiedotusvälineetkään ota enää yhtä hanakasti kantaa toistensa synnyttämiin puheenaiheisiin. Verkossa sana on vapaa kaikille, mutta aiheet syttyvät ja sammuvat nopeasti. Samaan aikaan ihmiset kaipaavat yhä kipeämmin selityksiä uutisten taustoille ja merkitykselle.

Otimme selvää, missä kuuluvat Kanavan, Kotilieden, Parnasson ja Suomen Kuvalehden äänet.

Yhteiskuntaa pintaa syvemmältä

Kanavassa ei muuta tehdäkään kuin seurataan yhteiskunnallista keskustelua. Lehti polskii valtavirtaa vastaan kuvattomuudella ja juttupituuksilla, jotka alkavat siitä, mihin ne monessa päivälehdessä päättyvät.

Kanava käsittelee yhteiskunnallisia ilmiöitä tavalla, johon monella muulla tiedotusvälineellä ei ole mahdollisuuksia. Lehden pääsisältö muodostuu asiantuntijaesseistä ja -kolumneista, jotka on kirjoitettu kansantajuisesti palvelemaan kaikkia aihealuetta tuntemattomiakin lukijoita. Lehti luetaan asiantuntijapiireissä ja esimerkiksi sanomalehtien pääkirjoitustoimituksissa tarkasti, ja se tuottaa palautetta laajalti yhteiskunnan eri kentiltä.

– Kirjoittaja pystyy Kanavassa tuomaan esille omaa näkökulmaansa perusteellisemmin kuin olemalla esimerkiksi suoraan yhteydessä uutismedian toimituksiin. Kanavassa julkaistu juttu kertoo siitä, että ilmiö on noteerattu ja tarkistettu, ja siihen on muidenkin sen jälkeen helpompi tarttua, selittää päätoimittaja Ville Pernaa.

Esimerkiksi vuodenvaihteessa julkaistu juttu Suomen ulkopoliittisen linjan katoamisesta oli aihepiiriä jo pitkään valppain silmin tarkkailleen sisäpiiriläisen kirjoittama. Aihe levisi laajasti valtamedian puolella ja oli näkyvästi esillä uutisvirrassa ja pääkirjoituksissa. Juttu kirvoitti kommentteja ulkopolitiikan tekijöiltä, ja viimeistenkin linjavetäjien saattoi huomata lukeneen sen.

Kodin asiat keskiössä

Kotilieden alkutaipaleella 1920-luvulla lehden rooli yhteiskunnassa oli todella merkittävä – se osallistui aktiivisesti muun muassa naista ja perhettä koskevien lakien valmisteluun. Noista ajoista kumpuaa myös lehden nykyinen kodinasioihin keskittyvä rooli ja asiallinen mutta lämmin äänensävy naistenlehtikentässä.

Kotiliedessä isoja yhteiskunnallisia asioita puidaan tulkitsemalla niiden vaikutukset arjen tasolla. Esimerkiksi kuntauudistuksen tiimoilta julkaistiin keväällä laaja selvitys Suomen onnellisimmasta kunnasta. Päätoimittaja Leeni Peltosen mukaan jutut tehdään lukijan tarpeita ajatellen, ja keskustelun jatkuminen esimerkiksi sosiaalisessa mediassa kertoo, että aihe on koskettanut.

– Ihminen on valinnut luettavakseen tietyn lehden, joten on hyvin tärkeää, että lehti vastaa hänen tarpeeseensa. Toki rajoja voi koetella, mutta juttu ei voi täysin sotia lukijan arvomaailmaa vastaan tai loukata häntä. Sen olen oppinut kantapään kautta, hän sanoo.

Peltonen on joskus joutunut hyllyttämään Kotiliedestä ilmoituksia, jotka ovat hänestä loukanneet lukijan arvoja tai osoittaneet huonoa makua. Terveysaiheista kirjoitettaessa ei voida kertoa hoidoista, joita ei ole tutkittu riittävästi, sillä olisi vastuutonta herättää turhia toiveita tai ohjata viimeiseen oljenkorteen tarttuvia ihmisiä väärään suuntaan.

Vastuusta puhuttaessa myös objektiivisuuden tavoittelu – tai tavoittelemattomuus – askarruttaa Peltosta. Nykytrendi hyväksyy toimittajan mielipiteen näkymisen jutussa, jolloin toimittajan maailmankuva myös ohjaa sisältöä. Lehti on kuitenkin sitoutumaton eli ei voi olla kallellaan mihinkään suuntaan poliittisesti tai maailmankatsomuksellisesti. Lukijalla on lupa odottaa tasapuolista kohtelua erilaisille näkemyksille.

Kirjallisuuden äänitorvi

Laaja levikki ja lukijamäärä eivät yksinomaan kerro lehden sanan painoarvosta. Kirjallisuuslehti Parnasson kustantajan idea koko lehden 60-vuotisen historian on ollut se, että lehden sisältö on arvokkaampi kuin sen potentiaalisen tuotto. Lehden pitkäaikainen toimittaja Karri Kokko karsastaa lukijakunnan paisuttamista väkisin, mikä olisi myös kallista puuhaa – Suomessa ei voi olla viittä miljoonaa hyvän kirjallisuuden lukijaa.

– Parnasson tehtävä on näyttää, mikä vanhassa klassisessa kirjallisuudessa on uutta ja mikä uudessa kirjallisuudessa on mahdollisesti pysyvää. Se on kansanvalistuksellinen missio. Lukemisesta on hyötyä kaikille itsensä sivistämisessä ja valistamisessa. Kirjallisuuden kiinnostavuus on ensiarvoisen tärkeää myös kielialueemme kamppailussa valtakielten ja -kulttuurien rinnalla, Kokko puntaroi.

Parnasson tekijät tietävät tekevänsä lehteä pienemmälle porukalle – kirjailijoille, kriitikoille, opettajille, kirjastoihmisille ja himolukijoille. Samoissa piireissä pyörivät myös keskustelut lehden aiheista. Vaikka Parnasso on läsnä sosiaalisessa mediassa, virtuaalinen keskustelu on niukkaa.

– Tuntuu, että ihmiset kunnioittavat Parnasson nimeä vähän liikaakin. Nimellä on fiksu kaiku, eivätkä ihmiset uskalla hevin avata suutaan itsensä munaamisen pelossa, Kokko arvioi.

Varsinkin tulevan kehityksen haistelussa lehden tulee myös epäonnistua, sillä varman päälle ottaen ei ainakaan tule sanoneeksi mitään. Toisaalta Kokko ei voi kuvitellakaan Parnassossa niin rohkeaa tekstiä, että se aiheuttaisi muuta kuin korkeintaan pienten piirien kirjallista kuohuntaa tai päätyisi iltapäivälehtien otsikoihin – eikä koe sille tarvettakaan.

Keskustelunavaaja

Suomen Kuvalehden yli 300 000 lukijaa ovat oman alueensa mielipidejohtajia ja vaikuttajia, ja he edustavat hyvin eri tavoin ajattelevia sosiaalisia, uskonnollisia ja poliittisia ryhmiä. Lehteä siteerataan monta kertaa päivässä eri tiedotusvälineissä, jotkut aiheista etenevät julkisen keskustelun tuloksena yhteiskunnan esityslistoille ja varsinaiseen päätöksentekojärjestelmään saakka.

Päätoimittaja Tapani Ruokanen kuvailee Suomen Kuvalehteä viisaaksi ystäväksi, jonka kanssa keskustelu virkistää, antaa pohdittavaa ja tuo uutta näkökulmaa maailmaan ja todellisuuteen. Toisaalta lehden sisällä kuuluu hyvinkin erilaisia ääniä – samassa lehdessä on juttuja, joissa esitetään keskenään vastakkaisia mielipiteitä.

– Se juuri antaa aihetta ajatteluun ja se on lehden satavuotisen historian pitkä perinne – antaa monipuolista kuvaa maailmasta. Ainoastaan pääkirjoituksessa näkyy lehden oma mielipide, ja se onkin koko lehden ainoa juttu, jonka alla ei ole nimeä, Ruokanen tähdentää.

Kun määritellään vastuita, aikakauslehdille lankeaa hyvän journalismin tuottaminen. Uusien toimijoiden, vihapuheiden ja paisuttelukulttuurin ristitulessa pää on pidettävä kylmänä.

– Lukijoilla on oikeus edellyttää hyvätasoista journalismia. Olisi roskapuhetta väittää, että lehdillä on esimerkiksi poliittista vastuuta. Meidän vastuullamme on tehdä mahdollisimman hyviä lehtiä, Ruokanen kiteyttää.